Avaan pölyttyneen lipaston alalaatikon, josta puuttuu molemmat vetonupit. Lapsuudessani vielä toinen koristeellisista nupeista oli paikallaan, mutta sekin on irronnut jo vuosia sitten. Laatikkoa on vaikea saada auki, se on liian täynnä. Pienestä raosta pursuaa kuvia ja osa tippuu lattialle. Katson, kuinka ajan kellastamissa kuvissa pellavapäinen tyttö hyppii narua vain kumisaappaat jalassa. Toisessa kuvassa se sama pellavapää pussaa itseään nuorempaa poikaa ja kikattaa. Tytöllä on päällään valkea t-paita, johon on painettu sydämiä ja Karvisen pää. On vuosi 1993 ja kuvien tyttö olen minä.
Laatikko on täynnä kuvia. Kuvia on albumeissa, kuorissa, kehyksissä ja irrallaan. On kuvia sodasta, äidin nuoruudesta ja isän äidin hautajaisista. Äidin nuoruuskuvista löydän oman villapaitani; silläkin on ikää yli neljäkymmentä vuotta. Joka toinen kuva on minusta. Minä piirrän ja maalaan kolme kertaa itseni kokoiselle paperille, vuosi 1992. Minä syön mustikkapiirakkaa, teen isän kanssa keittiöremonttia ja pyöräilen ensimmäistä kertaa ilman apupyöriä - vuodet 1989, 1990 ja 1993.
Vaikka kuinka yritän, en löydä etsimääni. Seitsemännen luokan pimeydestä ei ole jälkeäkään. Vain luokkakuva, jossa kengännauhani törröttävät rumasti. Silloin kuljin vielä painokäyrien sanelemana ja hymyilin aamuisin opettajille. Muutaman kuukauden päästä kuvassa olisi istunut luuranko sameine silmineen ja riutuneine kasvoineen. Sitä ei kukaan näe, sitä ei kukaan muista. Sitä ei ole enää olemassa.
Siitä on seitsemäntoista vuotta, kun kirmasin naapurin pojan perässä huulet töröllä ja sydänkuviosen t-paidan helma vilkkuen. Näihin seitsemääntoista vuoteen on mahtunut paljon kuvia ja hetkiä. Yhä useampi hetki kuitenkin jää ikuistamatta. Minä en enää ryntää kameran eteen niin kuin vuosia sitten. Pysyn piilossa - nurkan takana tai hupun alla. Niinpä tyydyn laskemaan kaloreita ja odottamaan päivää, jolloin tämä alamäki loppuu eikä kamera enää kaihda minua.
Kuva ©: Jeff Zoet
